Kauhajoen Särkikoskella on sahattu puutavaraa yli 150 vuotta. Seudun ensimmäisiin kuuluneella sahalaitoksella on pitkä historia myös myllynä. Nykyään saha on museoitu.
Artikkeli julkaistu "Nummikosken kylän historiaa ja tarinoita" - kyläkirjassa (2012)
Nummijoessa sijaitsevaan Särkikoskeen perustivat 1845 sahalaitoksen kristiinalaiset tukkukauppiaat, Simon Anders Wendelin ja Gabriel Holmudd. Sahan alkuperäinen privilegio oli 4000 tukkia vuodessa.
Alkuperäinen perustamisasiakirja on myönnetty 6. marraskuuta 1845 Hänen keisarillisen majesteettiinsa päätöksellä Suomen senaatissa. Siinä hyväksyttiin anomus perustaa Ilmajoen pitäjän Kauhajoen kappelin Nummijärven kyläkunnassa sijaitsevaan Särkikoskeen kaksikehyksinen, hienolehtinen tehdassahalaitos. Suur-Ilmajoella ei tuolloin ollut Särkikosken sahan ja Seinäjoen Myllykoskessa sijaitsevan sahan lisäksi muita mainittavia sahalaitoksia.
Metsien arvoa ei vielä 1800 luvun puolivälissä laajemmin käsitetty, joten Särkikosken saha oli Kauhajoella ja Suupohjassakin ensimmäisiä. Siksi sahalle puutavaraa tuli laajalta alueelta. Karvian puolelta toivat isännät sekä käsin sahattuja lankkuja, että sahaamatonta puutavaraa, myytäväksi Särkikosken sahalle, mistä ne sitten kuljetettiin Kristiinaan.
Särkikosken sahan hoitajana toimi 1850 -56 August J. Enberg. Hänen aikanaan sahan toiminta oli vilkasta. Kun vettä oli joessa hyvin, saha pyöri täysitehoisesti kahdessa vuorossa ympäri vuorokauden. Ensimmäinen vuoro alkoi klo 6 ja päättyi klo 18. Työvuoron aikana pidettiin yksi ruokatunti. Vähän veden aikana sahattiin vain yhdessä vuorossa aamuviidestä ilta kahteenkymmeneen. Ruokatunteja oli kaksi, joten varsinainen työaika oli 13 tuntia.
Yhdeksän työntekijän päivävauhti oli 100 – 200 tukkia, josta palkka oli 30 – 60 kopeekkaa. Sahan ”tällärillä” oli paras palkka. Enbergin jälkeen sahaa isännöi Iisakki Nummijoki.
Kuva 1. Iisakki Juhonpoika Nummijoki toimi sahanhoitajana 1800-luvun puolivälin jälkeen. Kuvassa kopio tuolta ajalta säilyneestä tilikirjasta, joka on Juhani Nummijoen hallussa.
Särkikosken sahan käyttö kuitenkin väheni vuodesta 1858 alkaen mm. Krimin sodan aiheuttamien toimintavaikeuksien vuoksi. Kauppaneuvos/varakonsuli Simon Anders Wendelinin kuoltua 1861 oli sahan arvo eräistä maksuista päätellen 496 ruplaa. Tämän jälkeen saha toimi vielä muutamia vuosia, kunnes ”Veleppivainaa” poltti sahan nälkävuonna 1868. Perimätiedon mukaan sahalle olisi otettu hyvä palovakuutus. [1]
Toisessa sahalaitoksessa oli jauhomyllykin
Entiselle paikalle rakennettiin uusi saha 1800-1900 lukujen vaihteessa. Tämän sahan toiminta oli alkanut viimeistään vuonna 1910.
Kuva 2. Herman Panttikosken ja Oskari Koskisen aikainen luettelo sahauksista. Kopion alkuperäisestä asiakirjasta on antanut Eija Äijö.
Tuolloin sahatoiminnan yhteyteen tehtiin myös jauhomylly. Saha- ja myllyrakennus tuli nykyisten omistajien suvun haltuun 1915, jolloin Matti Mannila osti sahan Hermanni Panttikoskelta ja Oskari Koskiselta (myöhemmin Marttila).[2]
Kuva 3. Kauppakirjakopio Särkikosken sahasta 1915. Myyjinä Herman Panttikoski ja Oskari Koskinen ja ostajana Matti Mannila.
Kuva 4. 1915 Särkikosken sahan kauppakirjan todistajat ja kirjoittaja.
Kuva 5. Saharakennus Koskelan, nykyisen Heikan puolelta katsottuna. Kuvassa vasemmalla on tarkastaja, hänen vieressään Feeliks Mannila ja hänen sisarensa Hanna, Hilma ja Lempi Mannila, seuraavana lastenhoidossa apuna ollut ”lapsenlikka” sekä reunimmaisina Hilma ja Matti Mannila. Kuvaaja A Niemistö
Matti Mannila päätti korotuttaa Särkikosken patoa. Lupaa anottiin, asia tuli vireille 1916, käsittely kesti neljä vuotta. 10.10.1920 korotuslupa, sen ajan tavan mukaan, kuulutettiin Kauhajoen kirkossa. Matti Mannilan aikana Särkikosken toiminta painottui sahaustoimintaan. Koska vettä ei riittänyt ympärivuotiseen sahaukseen, hankittiin höyrykone lisävoimaa antamaan. Sen jälkeen ostettiin mm. höyläkone.
1930 luvun alussa työtä jatkoi Matin poika Feelix Mannila. Hän kehitti edelleen sahan ja myllyn toimintaa. 1930 luvun lopulla rakennettiin uusi mylly, siihen tuli kaksi kiviparia ja ajanmukainen kuorimakone. Myös vesiturpiini uusittiin, se kehitti jatkossa 70 hevosvoimaa ja siihen kului 850 litraa vettä sekunnissa. Samalla asennettiin pikkuturbiini sähkögeneraattorille voimaa antamaan. [3]
Helvi Luoma
Myllylammen ja kosken rantamilla
Kuva 6. Särkikoski 1930-luvulla, taustalla on Koskelan talon rakennuksia joen toisella puolella. Kuvassa Feeliks Mannila hevosen luona. Hilma ja Matti Mannila kolmen tyttärensä kanssa, takana on sahantyöntekijöitä, joiden edessä on muutama kyläläinen, kuvan oikeassa reunassa. Takana näkyy höyrykoneen pitkä torni. Kuva A. Niemistö
Matti ja Hilma Mannilan tytär Lempi muisteli, että saha- ja myllyrakennuksen ympäristö myllykamareineen oli kylän kokoontumispaikka, jossa vuosikymmenten mittaan vaihdettiin kuulumisia ja kerrottiin tarinoita. Myllyllä kävi miehiä, ehkä joskus naisiakin, jauhattamassa viljaa mm. Hyypästä, Karviasta ja Jalasjärveltä asti. Kylän naiset leipoivat ja kävivät kaupittelemassa leipomuksia sahan työntekijöiden kahvitunnin aikana. Kylän nuoriso kokoontui usein iltaisin myllynmäelle seurustelemaan ja pelaamaan pelejään.
Puutavarakauppaa
Feelix Mannila osti suuria määriä puutavaraa pystykaupalla sekä käteiskaupalla lähialueen isänniltä pienempiäkin määriä kerralla. Ostetuista tukeista sahattua puhdasta puutavaraa myytiin ja ajettiin Kaskisiin. Särkikosken sahatavaran laatu noteerattiin erittäin korkealle Kaskö Woodin tehtaalla. Tämän lisäksi sahattua puutavaraa myytiin eteenpäin toisille pikkusahoille.
Sahalle tuotiin sahauttajien omia tukkeja, jolloin suoritettiin ns. rahtisahausta. Monen kylällä ja muuallakin sijaitsevan talon rakentamiseen on käytetty Särkikoskella sahattua lankkua ja höylälautaa. Niitä on myös Nummijärven ja Kauhajärven kirkkojen seinissä.
Saha ja mylly olivat 1940-50 luvuilla tärkeä työllistäjä, parhaimpana aikana kevätkuukausina laitos työllisti yli 30 miestä. Saha ja mylly toimivat täydellä teholla, kun joessa oli riittävästi vettä antamaan voimaa höyrykoneen ohella. Puutavaraa sahattiin kahdessa vuorossa.
Kuva 7. Tukit mäeltä lastattiin tukkivankkureihin, jonka sahantyöntekijät, repsikat laskivat vaijerilla jarruttaen kiskorataa pitkin sahan päälle. Kuvassa sahan sisällä vasemmalla tukkivaunu, josta tukit nostettiin vieressä olevalle korokkeelle ja siitä taas tukki kerrallaan nostettiin eteenpäin. Työ sahalla oli raskasta, vaikka tukkeja olikin aina kaksi nostamassa. Kuva: Päivi Nummijoki
Kuva 8. Sahuri kiinnitti tukin karhuun, joka kulki pyöriensä avulla kiskoilla samalla, kun tukki kulki raamin läpi. Kuva: Päivi Nummijoki.
Tälläri oli tehnyt raamiin tällin, jonka mukaan raami sahasi usealla terällä samaan aikaan tukista tietyn kokoista lautaa ja lankkua. Sahuri ja kanttari nostivat sirkkelipenkille raamin läpi kulkeneen puutavaran. Kanttari syötti sahatun laudan sirkkeliin, jonka läpi kulkiessaan laudan reuna tasoittui ja siitä irtosi rima.
Kantajat pinkkasivat laudat ja lankut topatun mällyn päälle hartioilleen ja kantoivat lastinsa portaita pitkin tapulimäelle. Siellä rihtari tasasi lautojen päät, jonka jälkeen taaplaajat järjestivät laudat ja lankut taapeleihin kuivumaan. Purupojan tehtävä oli lapioida kottikärryihin purukuorma ja työntää se purupakkaan. Lisäksi hän läjäsi keltit.
Kirjanpitoa tallella 1850 luvulta asti
Kuva 9. Lautoja oli haettu myös Nummijärven Meijerin rakennustyömaalle.
Tämä selviää kirjanpidosta vuodelta 1928, sen mukaan meijeri oli suorittanut maksua laudoista. Kopio on Matti Mannilan kirjanpitokirjasta.
Yritystoiminnan kirjanpito oli tarkkaa. Tilikirjoja on tallessa jopa 1850 luvulta, tallessa ovat myös Feelixin laatimat tilikirjat. Niissä on mm. ulosvienti-tavaroista selkeät merkinnät. Niiden perusteella aikoinaan laskettiin liikevaihtoveron määrä maksua varten.
Palkkakirjanpidosta selviävät työntekijät, joita oli ainakin Välimäestä, Tuomesta, Kytölästä, Rajakalliolta, Aaltosen, Heikan ja Nummikosken veljeksiä sekä heidän lisäkseen monia muita kylän miehiä. ”Se oli komiaa aikaa, Särkikoski on pauhannut kylään paljon hyvää. Laitos oli vuosikymmeniä melkoinen työnantaja. Aloin purupoikana jo hyvin nuorena ja sen jälkeen opin kaikki saha- ja myllylaitoksen työt. Olin tällärinä, remonttimiehenä ja pisimpään myllärinä,” muistelee Viljo Aaltonen 82-vuotiaana.
Lapsille pääsy isän mukaan myllyreissulle oli jännittävää. Sai kurkistella pyöriviä rattaita ja remmejä. Lapset kirmasivat usein tapulimäen korkeiden lautataapeleiden välissäkin. [4]
Kuva 10. Kuva 1960-luvun alusta, kun Voitto Luoma seuraa kuinka karhussa kiinni oleva tukki kulkee raamiin. Kuva Helvi Luoma.
Särkikosken voimalla sähköä ja jauhoja
Vesivoima ja pikkuturbiini pyörittivät 7 kilowatin generaattoria, joka antoi sähköä noin 25 talouteen kylällä vuoteen 1954 asti. Sen jälkeen generaattori tuotti edelleen mylly- ja saharakennuksessa tarvittavan sähkövoiman. Myllykamarissa oli hyllyllä rivissä radioiden akkuja, joita kylältä ja kauempaakin oli tuotu ladattaviksi, myöhemmin isännät toivat hyllylle traktorien akkujakin ja rivi piteni entisestään. Sahan yhteydessä toimi paja, jossa korjattiin sahan ja myllyn koneiden lisäksi kyläläistenkin työkaluja.
Kuva 11. Pajassa oli käsikäyttöinen porakone monen kokoisine kairoineen. Porakone on edelleen tallessa myllyn seinällä. Kuva: Päivi Nummijoki
Mannilan mylly oli tunnettu hyvistä leipäjauhoista ja kryyneistä. Myllyn pihamaalla saattoi olla jopa 10 kuormahevosta yhtä aikaa. Isäntiä oli aamuvarhaisella odottelemassa säkkikuormineen, kun mylläri vasta hieroi unia silmistään aamukahvipöydässä. Etenkin Karvian suunnasta tulleiden muistetaan olleen aamuvirkkuja myllyreissuilla. Hyvin kuivatettua viljaa oli helppo kuoria kuorimakoneella ja jauhaa myllyssä, jonka rattaat ja muut laitteet piti olla hyvässä kunnossa. Kivet piti hakata usein ja rattaiden hampaita sahata aina välitöinä. Mannilassa oli jo varhaisessa vaiheessa puhelin, jolla Feelixiä yritettiin tavoittaa.
Kuva 12. Eräänkin kerran, kun hän oli myllyllä huoltotöissä, puhelin tuvassa soi ja kysyttiin isää. Soittaja sai Henriikka-tyttäreltä vastauksen: ”Isä teköö hampahia myllykamaris.” Huumorimies kysyi: ”Kellekkä se niitä teköö?” Tomera vastaus kuului: ”Myllyn rattaisihin tietysti!” Kuva: Päivi Nummijoki
Kaaripyssyn teossa narikassa
Voitto Luoma kertoi yöpyneensä lapsuudessaan myllyllä:
”Sameli Pitkämäki, silloin jo vanhempi mies, asui Nahkakorvessa meidän kotitalon toisessa päässä. Hän sanoi mulle: ”Tuu poika mun kans Mannilan myllylle yövahtiin, niin teen sulle siä kaaripyssyn.” Mua, pientä poikaa, ei tarvinnu enempää haastaa – illalla sinne sitte lähdettiin. Huone sahan sivussa oli ”narikka” , jossa sahanterät terättiin. Nurkassa oli lämpöä antava kamiina, toisella seinällä laveri, jossa yövahti voi vaikka vähän torkahtaa. Sameli huolehti ”onkapannun”, höyrykoneen, lämmityksestä. Hän laittoi sen suureen uuniin jätepuuta ja sahanpurua, jotta aamulla kone antoi lisävoimaa sahan ja myllyn pyörittämiseen vähän veten aikana. Heti alkuillasta syötiin eväät, ja vaikka kovaa jännitti sielä, niin siihen laverille nukahdin. Kun heräsin, Samelilla oli valmis kaaripyssy. Aamulla palattiin kotiin, mulla se mieluisa kaaripyssy olkapäällä.”
Vuosien ja monien vaiheiden jälkeen Voitto omisti tämän samaisen paikan, jossa toiminta jatkui edelleen. ”Onkapannua” siellä ei enää ollut, se oli kai myyty Ikkeläjärvelle, jossa pannu toimi sahalla voimanantajana.
Särkikosken toiminta 1960 - 2011
Kuva 13. Saha toimi 1970-luvulla, kuvassa on Eino Heikka ja Voitto Luoma. Kuva Helvi Luoma
Kuva 14. Vilho ja Voitto Luoma työskentelevät tukkien kanssa kintaat pihkassa. Kuva Helvi Luoma
1960 luvun alussa Feelixin apuna oli Helvin puoliso Voitto Luoma. Muistissa on aika, jolloin keväisin runsaan veden aikana Feelix toimi myllärinä päivällä ja Voitto yöllä. Hevoskuormat vaihtuivat isompiin traktorikuormiin. Kun jauhatusmäärät lisääntyivät, myllyä oli kehitettävä. Tehtiin kiskorata ja kuljetusvaunu, johon säkit lastattiin ja vedettiin vaijerilla ylös myllyyn. Pääasiassa jauhettiin rehuviljaa kotieläimille.
kuva 15. Kuvassa Voitto Luoma on kuorimakoneen ääressä 2000-luvulla. Kuva Jaakko Uusi-Hakala
Mukana oli aina ruista ja ohraa hurstisäkeissä leipäjauhoja varten. Ohra käytettiin ensin kuorimakoneessa, kuoritut jyvät jauhettiin jauhoksi ja osa jätettiin kryyneiksi. Ajan mittaan kotitarvemyllyt yleistyivät maatiloilla, 1990-luvulla Särkikosken myllyssä jauhettiin pieniä määriä leipäjauhoja.
Muutamia vuosia sitten Museovirasto ja Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo kiinnostuivat historiallisesti arvokkaasta laitoksesta. Voitto ja Helvi päättivät entisöidä Museoviraston avustamana myllyrakennuksen. Voiton apuna rakennuksen korjauksessa oli ammattimiehenä Esko Kuusisto. He noudattivat tarkoin Museoviraston määräyksiä ja saivat lopputarkastuksessa kiitettävän arvosanan tehdystä entisöintityöstä.
Nummikosken koululla 7.8.2005 vietetyssä Kauhajoen Päivän juhlassa Voitolle luovutettiin Suomen kotiseutuliiton ansiomerkki myllyn ja sahan ylläpidon ja kunnostuksen perusteella.
Kuva 16. Voitto ja Helvi järjestivät työnäytöksen raamisahalla juhlapäivän päätteeksi, jolloin juhlavierailla oli mahdollisuus tutustua Särkikosken sahalaitokseen ja myllyyn.
Kuva 17. Helvi kertoi sahan ja myllyn historiaa Liisa Ruismäki vasemmalla puolella, Irja Lyly-Yrjänäinen oikeassa reunassa. Kuva Elisa Luoma.
Kuva 18. Risto Jaakkola Isojoelta vieraili 2007 sahalla Voitto Luoman kanssa. Kuvassa sahan raami miesten välissä ja vasemmalla taso, jolle tuli taustalta näkyvän höyläkoneen sirkkelin läpi kulkenut puhdas lauta. Kuva Helvi Luoma.
Esittelytyötä riitti myös sen jälkeen, Särkikosken maine kiiri ja innokkaita saha- ja myllyrakennukseen tutustujia kävi paljon.
Kuva 19. Helvi Luoma esitteli 2012 selosti Heli Nummijoelle miten höyläkone toimii. Kuva Päivi Nummijoki
Saha ja mylly olivat käytössä viime vuosiin asti. Sähköä voidaan tuottaa edelleen laitoksen pikkuturbiinilla, jonka voimalla lamput syttyvät myllyrakennuksessa ja lammen rannalla.
Helvi Luoma ja Henriikka Mannila
Lapsuuden vuodenajat Särkikoskella
Kuva 20. Myllylampi sillalta kuvattuna vuonna 2009. Kuva: Henriikka Mannila.
Elämä lapsuus- ja nuoruusvuosinamme Särkikosken töyräällä oli vilkasta aikaa. Joki kuului siihen elämään kaikkina vuodenaikoina. Talvella lasketeltiin. Mäet joen molemmin puolin olivat latuja täynnä. Pojat tekivät omiin latuihinsa ”nakkooksia”, josta hyppäsivät korkealle. Isoon männyn töyrä oli näissä maisemissa erikoisen jyrkkä. Siitä uskalsivatkin vain kaikkein rohkeimmat laskea.
Kenelläkään ei silloin ollut kaupasta ostettuja suksia, niitä tehtiin itse. Kytölän Verne oli oikein suksimestari. Sukset olivat leveitä puusuksia ja siteinä olivat nahkaremmiset lenkit. Ainakin pojilla oli lisänä kintturemmit, jotka kierrettiin nilkan ympäri ja sitten jalka siihen lenkkiin.Suksia piti tervata ja pitää ”paininpuissa”, kun ne kärjet tahtoivat oieta. Heikan pojat tekivät meidän suksille nämä huoltotyöt.
Myllylammin jäälle tehtiin joskus villikelkka ja sillä mentiin lujaa. Potkukelkoista saatiin pitkä juna, kun koottiin monta kelkkaa peräkkäin. Ensimmäistä kelkkaa ohjasi tietysti veturinkuljettaja, porukan luotettavin kaveri. Laskettiin täältä meidän puolelta Myllysillalle, vauhti oli niin kovaa jotta se riitti pitkälle sillan toiselle puolelle. Isä sen letkan menoa joskus myllyn ovelta katseli päätänsä puristellen.
Myllysillalta ihmettelimme ja ihailimme alas koskeen muodostuneita merkillisiä jäärakennelmia. Näimme niissä peilipöytiä ja muita hienouksia. No se kamala jäiden lähteminen ne sitten rikkoi. Jäiden lähtö oli aina jännittävää. Joskus piti olla yövahdin useitakin öitä. Vettä oli paljon, kun jäät sitten lähtivät liikkeelle, niillä oli valtava voima. Piti saada äkkiä dynamiitilla niitä ammuttua hajalle, jotta ne eivät vieneet siltaa ja patoa mennessään. Kyllä se on rytinää, kun luonnon voimat jylläävät. Joinakin vuosina jäät saattoivat sulaa vain hiljalleen kadoten.
Kuva 21. Sisarukset muistelivat lapsuuden keväitä ja jäälauttoja. Kuva Helvi Luoma
Kevät toi sahauksen. Sahan mäellä oli silloin vilskettä. Runsaan veden aikana sahattiin kahta tuuria. Sahan tasaiseen ääneen ja kosken kohinaan oli hyvä nukahtaa ja herätä samoihin ääniin. Ja sahatuista laudoista rakentui se rakas tapulimäki. Lankut ja laudat kannettiin ylös mäelle ja tapuloitiin siellä korkeiksi tapuleiksi kuivumaan.
Tapulit tehtiin riviin sopivin välimatkoin. Siinähän meillä oli valmis kaupunki. Ei kai meistä kukaan ollut nähnyt kaupunkia. Tiedettiin vain, jotta siellä on katuja ja korkeita taloja. Nimet kaduille keksittiin omasta päästä. Kyllä niitä talojakin nimettiin. Asuminen siinä kaupungissa, ja kiipeileminen korkeissa tapuleissa oli erilaista kun leikit kotipihalla. Se alue mäellä oli komia näky. Vahinko, ettei siitä ole yhtään kuvaa.
Kesällä joki oli ihana, vesi oli kirkasta ja joen pohja oli hiekkainen. Joki virtasi kohti alajuoksulla olevaa uimalampea. Ennen niitä oli pyykkiplassi patoineen. Joen reunaa myötäili kapea savinen polku, jota paljain jaloin juostiin sinne uimapaikalle. Jaloissa oli joskus ”variksensaappahat”, se oli jonkinlaista rohtumaa, jota ainakin saunassa karvasteli.
Siellä jokirannassa ne lapsuuden, aina aurinkoiset päivät usein kuluivat. Vedessä uitiin ja räpättiin, yritettiin kiinni pomppivia pikkukaloja ja vikkeliä sammakon nulikkapäitä. Välillä loikoiltiin rannalla, syötiin maassa kasvavia linnunleipiä, katseltiin taivaan lintuja ja ilmassa pörrääviä sudenkorentoja. Heinäsirkat soittelivat ja maassa mönki kömpelö sontiainen. Luonnossa oli silloin laulun mukaan niin paljon, joka ”ihmetytti, kummastutti pientä kulkijaa.”
Kalastaminen oli enempi poikien harrastus. Kyllä mekin lainasimme joskus Heikan poikien onkia, mutta ei niillä kalansaaliilla voi trossata. Madon koukkuun laittaminen oli kamalaa.
Syksyllä joki oli ankea, eikä sen kanssa paljon mitään ”asuttu”. Koskikin kuohui synkempänä ja tapulimäki tyhjättiin. Kuorma-autot ajoivat laudat oikeaan kaupunkiin, Kaskisiin. Mäki oli autio ja meillä haikea olo. Myllyn mäellä syksy oli vilkkainta aikaa. sadonkorjuun jälkeen jauhatettiin viljaa varastoon. Myllypihan pitkä puomi oli usein täynnä kiinni sidottuja hevosia. Helvi tunsi niistä paljon. Hän oli pienestä pitäen tykännyt hevosista ja hyvin nuorena hoiti kotona hevosen ja sillä kaikkea ajoi. Kun myllypiha oli täynnä hevosia, niin pieni myllykamari oli täynnä miehiä. Isää syömään hakeminen sieltä ujostutti. Oven raosta asiansa esitettyä kuului usein useammastakin suusta vastaus, ”tullahan, tullahan.” Myllyn sisällä ei kovin paljon oltu. No, kyllähän niitä kaksia rappusia juostiin ylös ja alas. Poikia mylly kiinnosti enempi.
Olemme muistelleet lapsuuttamme vain tällä omalla mäellä, joen ja kosken tuntumassa. Kavereita meillä oli naapurista, Heikasta Airi, pojat Aate, Eino ja Matti, olivat vähän vanhempia, mutta menossa mukana ja olivat meille kuin isoveljiä. Aaltosen Jorma ja Aaltosen Aapo ja Eeva naapurista, ja serkkumme Tuomen Heikki ja Ritva. Nummikosken Annikki ja Seppo, sekä kesälomilla kirkolta Ollonqvistin lapset Matti, Erkki, Heikki ja Pirkko. Muistoissamme lapsuutemme oli sitä elämän kultaista aikaa. Ei toki aina leikitty, kyllä piti tehdä kotiaskareita vointinsa mukaan. Mutta ne ovat sitten jo eri juttuja.
Kolokkoosta myllyllä
Opintokerholaiset 13.3.2011 muistelivat:
Kylän nuorisoa kokoontui iltaisin myllypadolle kolokkooselle. Aluksi yksi heistä määrättiin etsijäksi ja muut osallistujat menivät piiloon. Etsijä kolisutti laudalla myllyn seiniä ja luki lorua, jossa lopuksi sanoi: ”Olokaa lymys tai lymyn takana, ny mä tuun.” Etsijän piti löytää jokainen piiloutunut, joista ensimmäiseksi löydetty oli seuraava etsijä.
Esa Kulmala
Myllymatka
Oli mulla kerran haave päästä mukaan matkalle. Olet vielä liian pieni, sanoi aina isä vain. Mutta kului vuosi kaksi, koitti lähtöpäiväkin, äiti eväät meille laittoi mukaan myllymatkalle.
Viljasäkit reessä oli, niiden päällä istuttiin, Hippo juosta jolkkaa tiellä kohti myllyä Mannilan. Pimeä on taival meidän, vastaantulijoita ei, tie on auraamaton aivan, Talasmäkeen kun saavuttiin.
Myllyn eteen saavuttaissa, oudot ihmiset siel on, isä heidät kaikki tuntee, morjesta vain heipä hei. Feeli Mannilakin siellä, myllyänsä säätelee, kiviparit jauhaa viljaa, vesi koskessa kohisee.
Viljasäkit myllyn päälle, sitten odotellaan vain, myllytuvan hämärässä, miehet tarinoita kertoo vain. Oli yksi tumma mieskin, jota peloissani katselin, siinä isän kainalossa, minä eväitäni maistelin.
Viljat jauhetuksi tuli, kotiinpäin me lähdettiin, Tuohisalon mäen jälkeen, yhteen taloon poikettiin. Isä asioitaan hoiti, minut sisään kutsuttiin, pikkuleivän useamman oven suussa nautin niin.
Oli talossa myös tyttö, minun ikäiseni kai, Helluksi ne häntä kutsui, keskityin vain pipariin. Kiusoitellen Helluansa, minulle ne puhui niin, myöhemmin tuon Hellun kanssa, minä pappilahan matkan tein.