Linnut

Lintujen äänet: Tero Linjama

Lirot. Kuva: Timo Nieminen

 

Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuiston tunnuslintu Liro (Tringa glareola) on taantuvasta kannastaan huolimatta Suomen runsaslukuisin kahlaaja. Liro rakastaa omaa nimeään ja toistaakin sitä soitimella innokkaasti: ”liro-liro-liro…”.

 

 

 


Pikkukuovi. Kuva: Aku Kankaanpää

 

Mm. Kauhanevalla hyvin näkyvä kahlaaja on Pikkukuovi (Numenius phaeopus), jonka tunnistaa loppua kohti nopeutuvasta pulputtavasta laulusta.

 

 


 

Valkoviklo. Kuva: Kari Leo

 

Äänekäs valkoviklo (Tringa nebularia) varoittelee kesäisin aktiivisesti soiden ja kankaiden pesäpaikoillaan. Varoitteleva emo voi seurata häiritsijää satoja metrejä. Vikloista suurin edustaa pohjoista lajistoa. Monien soilla pesivien muuttolintujen tapaan pohjoisessa vietettävä kesä jää lyhyeksi, sillä valkoviklot poistuvat soilta nopeasti poikasten varttumisen jälkeen.

 

 

 

 


Punajalkaviklo. Kuva: Aku Kankaanpää

Punajalkaviklo (Tringa totanus) on harvinaistunut keskikokoinen kahlaaja, jonka tuntomerkkejä ovat valkoinen siiven takareuna ja punaiset jalat. Punajalkaviklo on pesimäaikana erittäin äänekäs. Koiraan lentolaulu on sointuvaa ja voimakasta.


Kapustarinta. Kuva: Aku Kankaanpää

 

Keväisin suolta kantautuva surumielinen vihellys paljastaa kapustarinnan (Pluvialis apricaria). Mättäillä tähystelevä lintu aloittaa varoittelun kaukaa, joten pohjoista lajistoa edustava kapustarinta on avointen soiden näkyvimpiä asukkaita. Tanakka ja lyhytnokkainen kahlaaja on saanut nimensä vatsapuolelle sijoittuvasta mustasta kapustan eli kauhan muodosta.

 


Suokukot. Kuva: Kari Leo

 

Suokukko (Philomachus pugnax) tunnetaan koiraan näyttävästä kevätpuvusta, jossa on koreat kaularöyhelöt ja päässä pitkät töyhtöt. Puvun väritys vaihtelee yksilöllisesti: oranssia, mustaa, valkoista, sinistä ja ruskeaa, yksiväristä ja raidallista. Koristehöyhenet katoavat heinäkuun alkupuolella, ja urosten väritys muistuttaa sen jälkeen vanhojen naaraiden höyhenpukua. Suokukon koko EU:n alueen pesimäkannasta pesii Suomessa noin neljäsosa. Suokukon voi nähdä Kauhanevan, Lauhanvuoren ja Haapakeitaan soilla. Kevätmuuton aikana voi päästä seuraamaan suokukon äänettömiä ryhmäsoidinturnajaisia.

 

 


Mustapyrstökuiri. Kuva: Tomi Muukkonen

Mustapyrstökuiri (Limosa limosa) on pikkukuovin kokoinen pitkä- ja suoranokkainen kahlaaja. Mustapyrstökuiri on Suomessa harvinainen pesimälintu.

 

 


Kaakkuri kalastaa. Kuva: Kari Leo

Harvinaistunut kaakkuri (Gavia stellata) on pienten järvien ja suolampien asukki, joka pesii syrjässä ihmisasutuksesta. Pesä sijaitsee rahkasammal- tai saramättäällä veden ympäröimänä, jotta lintu pääsee sinne kävelemättä. Kaakkurin kalastusmatkat suurten järvien selkävesille voivat olla pitkiäkin.

 


 

Kuikka. Kuva: Kari Leo

Kuikka (Gavia arctica) oli ylivoimainen suosikki Birdlifen vuonna 2010 järjestämässä rakkaimman mökkilinnun äänestyksessä. Kuikka on kaakkuria jonkin verran suurempi ja paksukaulaisempi. Se suosii karuja kirkasvetisiä järviä ja rakentaa pesänsä aivan vesirajan tuntumaan, minkä vuosi pienikin veden nousu tai moottoriveneiden aallokot uhkaavat munia.


Kalalokki. Kuva: Timo Nieminen

Allikkoalueet ovat Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuiston linnustollisesti tärkeimpiä kohteita. Kauhanevalla elää monia lokkilajeja, joista kalalokki (Larus canus) on yleistynyt viime vuosina. Kalalokki tekee pesänsä nykyisin usein puuhun.

 


Pikkulokki. Kuva: Timo Nieminen

Yhdyskunnissa pesivien nauru- ja pikkulokkien (Hydrocoleus minutus) määrät ovat vähentyneet. Äänekäs lokkiyhdyskunta tarjoaa suojaa myös monille vesilinnuille.

 


Metsähanhi. Kuva: Aku Kankaanpää

Muun muassa Kauhanevan suomättäät ovat eteläisessä Suomessa harvinaistuneelle metsähanhelle (Anser fabalis) rauhallisia pesimispaikkoja. Muutonaikaan metsähanhiparvien nenäsointinen pajatus kuuluu kauas, mutta pesimäaikana lintu on arka ja piileskelevä. Se palaa aina samalle suolle pesimään.

 


Merikotka. Kuva. Aku Kankaanpää

Leveäsiipinen merikotka (Haliaeetus albicilla) on suurin lintumme siipien kärkivälillä mitattuna. Merikotkaa kutsutaankin lentäväksi räsymatoksi. Rannikolla lajin pesimäkanta on vahvistunut tehokkaan suojelun ansiosta, ja pesäpaikkoja on syntymässä myös sisämaahan. Muuttavia merikotkia voi nähdä etenkin keväisin ja syksyisin jokseenkin kaikkialla.

 

 

 


Kalasääski. Kuva: Ari Kaarakainen

Kalasääski eli sääksi (Pandion haliaetus) saalistaa kaloja syöksysukeltamalla. Saalis voi olla jopa lähes puolet linnun painosta, ja linnun kalavedet voivat olla kaukanakin pesäpaikasta.

 


Sinisuohaukka. Kuva: Tomi Muukkonen

Sinisuohaukkakoiras (Circus cyaneus) on vaikuttava näky hopeanharmaassa asussaan, josta erottuvat mustat siivenkärjet. Maahan pesänsä tekevän sinisuohaukan kanta vaihtelee myyrätilanteen mukaan.

 

 


Viirupöllö. Kuva: Kari Leo

Vaalea viirupöllö (Strix uralensis) on metsien suuria petolintuja, joka suosii ravintonaan myyriä. Koloissa tai petolintujen risupesissä pesivä viirupöllö viettää hiljaista elämää. Kevätöisin pöllö huhuilee kumeasti, mutta osa pareista on hyvin hiljaisia. Viirupöllö puolustaa pesää ja poikasiaan kiivaasti yrittämällä iskeä uhkaajaa kynsillään.

 


Kurki. Kuva: Aku Kankaanpää

Pitkäjalkainen ja -kaulainen kurki (Grus grus) kuuluttaa keväisin vahvoilla töräytyksillään asuinpaikkansa varatuksi. Kevään ensimmäiset kurjet voivat saapua varsin talvisiin maisemiin. Pesimäkanta on kasvanut nopeasti, joten syksyisin soille kerääntyy yöpymään suuria kurkiparvia.

Kurkeen liittyy paljon uskomuksia ja kurkien liikkeistä ennustettiin esimerkiksi tulevia säitä.

 

 


Kehrääjä. Kuva: Ari Kaarakainen

Rastaan kokoinen, pitkäpyrstöinen yölintu kehrääjä (Caprimulgus europaeus) on heimonsa ainoa edustaja Suomessa. Kehrääjä nukkuu päivällä suojavärinsä turvin lähes näkymättömänä esim. kaatuneella rungolla. Kylminä öinä se saattaa horrostaa. Kehrääjä havaitaan usein nimensä mukaisesti rukin ääntä muistuttavan soidinäänen perusteella sekä hyönteisjahdissa heittelehtivän lentonsa ansiosta. Kehrääjän levinneisyysalue on 1980-luvun romahduksen jälkeen ilahduttavasti laajentunut. Kehrääjän voi kuulla ja nähdä Hämeen- ja Pohjankankaalla sekä Lauhanvuorella.

 


Korpit usvapuussa. Kuva: Seppo Myllyviita

Kiiltävän kokomusta korppi (Corvus corax) viihtyy kotimaisemissaan ympäri vuoden. Korpilla on monipuolinen äänivalikoima, joka on käytössä esimerkiksi keväisten soidinlentojen aikaan. Talven hiljaisina päivinä korpin korahdus voi olla karujen erämaiden harvoja linnunääniä. Luonteelta varovaiseen mutta valppaaseen ja kekseliääseen korppiin liittyy paljon erilaisia uskomuksia.

 


 

Käpytikka. Kuva:Kari Leo

Metsästä kantautuva kevyt koputus tai terävä ääni paljastaa käpytikan (Dendrocopos major). Talvisin tikan pajan alle voi kertyä iso kasa siemenistä tyhjennettyjä käpyjä. Monipuolista ravintoa käyttävä käpytikka on yleinen ja vaellusvuosina tikkoja voi olla liikkeellä huomattavan runsaasti. Käpytikalla on tärkeä rooli metsissä, sillä sen rakentamia koloja käyttävät pesäpaikkoinaan monet linnut ja muutkin eläimet.

 


Palokärki ruokkii poikasiaan. Kuva: Kari Leo

Kokomusta palokärki (Dryocopus martius) on suurin tikkalintumme. Koiraalla on punainen päälaki, naaralla punaista on vain takaraivossa. Palokärki viihtyy monenlaisissa metsissä, mutta suosii vanhoja havu- ja sekametsiä. Se kaivelee muurahaispesiä, koputtelee puiden kuoren alta kuoriaisten toukkia ja tekee joskus isojakin reikiä kuolevien kuusten tyvelle. Palokärki kovertaa pesäkolonsa korkealle suureen haapaan tai mäntyyn, sen nokka pystyy terveeseenkin puuhun. Palokärjen tuntee lepattavasta lennosta, kuuluvista lento- ja varoitushuudoista sekä voimakkaasta rummutuksesta.

Palokärjestä on paljon tarinoita kansanperinteessä. Johtuneeko synkästä ulkomuodosta, että se on nähty kuoleman sanansaattajana tai enteenä nälkävuodelle, tulipalolle tai sateelle.

 


Ukkometso. Kuva: Aku Kankaanpää

Koppelo. Kuva: Ari Kaarakainen

Suurin kanalintumme metso (Tetrao urogallus) viihtyy laajoilla metsäalueilla, joilta löytyy kangasmetsäkuvioiden lisäksi  suopainanteita ja aukioita. Metsokanta on pienentynyt jo pitkään, minkä syyksi epäillään metsien pirstoutumista, pienpetoja sekä metsästystä.

Metsokukot kokoontuvat kevättalvella aukealle alueelle soitimelle ottamaan mittaa toisistaan. Koppelot saapuvat paikalle vasta myöhemmin keväällä valitsemaan koiraista parhaat. Naaraat hautovat ja hoitavat poikaset yksin. Kanalinnut ovat paikkalintuja, ja soitimelle kokoonnutaan vuodesta toiseen samaan paikkaan.

 


Teeri. Kuva: Timo Nieminen

Soilta kantautuva keväinen soidinpulputus paljastaa teeren (Tetrao tetrix) kotimaisemat. Kiiltävänmustan lyyrapyrstöisen kukon rinnalla naaraan ruskea väritys näyttää vaatimattomalta. Suojaväri on tarpeen naaraan huolehtiessa pesästään ja poikasistaan. Soilla ja metsissä viihtyvissä teeriparvissa voi olla parhaina vuosina kymmeniä lintuja, joten teeret ovat monelle pedolle tärkeää ravintoa.

 


Riekko. Kuva: Antti Lappalainen

Riekon (Lagopus lagopus) käkättävä nauru kuuluu Kauhanevan äänimaailmaan. Soista riippuvaiselle paikkalinnulle on eteläisessä Suomessa yhä vähemmän elintilaa. Myös ilmastonmuutoksesta voi tulla uhka riekolle, sillä lumettomina talvina pedot huomaavat valkoisen linnun helposti.


 

Kulorastas. Kuva: Tomi Muukkonen.

Valoisilla mäntykankailla viihtyvä kulorastas (Turdus viscivorus) on Suomen suurin rastas. Tämän valppaan ja aran rastaan pesimäkanta on runsastunut viime vuosina ja se puuttuu enää vain pohjoisimmilta tunturialueilta. Väritykseltään kulorastas muistuttaa laulurastasta, laulu tuo puolestaan mieleen mustarastaan.

 


Leppälintu. Kuva: Tomi Muukkonen.

Leppälintu (Phoenicurus phoenicurus) on saanut nimensä koiraan kauniin ruosteenpunaisesta vatsapuolesta, joka muistuttaa väriltään vastakaadettua leppää. Leppälintu pesii Lauhanvuoren valoisissa metsissä kelomäntyjen koloissa. Vilkas lintu värisyttää alinomaa tiilenpunaista, keskeltä tummanruskeaa pyrstöään. Leppälintu on ilahduttavasti runsastunut viime vuosina.

 


Keltavästäräkki. Kuva: Timo J Palomäki

Keltavästäräkki (Motacilla flava) on västäräkeistä sopusuhtaisin ja lyhytpyrstöisin, ja siitä esiintyy Suomessa kaksi rotua: Etelä-Suomessa koirailla on keltainen silmäkulmanjuova, Pohjois-Suomen koirailla silmäkulmanjuova puuttuu ja päälaki on liuskeenharmaa. Keltavästäräkki pesii kosteikkojen tuntumassa; tällä alueella sitä tavataan Lauhanvuoren, Kauhanevan ja Haapakeitaan ympäristöissä. Pesimä- ja ruokailupaikkojen väheneminen on johtanut lajin voimakkaaseen taantumiseen Etelä-Suomessa. Tämän luontomatkailualueen keltavästäräkkien rotua ei ole luotettavasti selvitetty.

 

 

 


Puukiipijä. Kuva: Timo J Palomäki

Ruokaa etsiessään naskalinokkainen puukiipijä (Certhia familiaris) kiipeää ja kiertää puuta kunnes siirtyy seuraavan puun tyvelle jatkamaan kiertämistään. Pesänsä puukiipijä rakentaa pienistä kuusenoksista rungosta irti roikkuvan kaarnan alle. Talvisin puukiipijä liikkuu usein tiaisparvien mukana.

 



Töyhtötiainen. Kuva: Kari Leo

Peloton ja utelias töyhtötiainen (Parus cristatus) on metsien ilopilleri, jonka pirteät äänet elävöittävät metsiä. Töyhtötiainen on varttuneiden havumetsien kanta-asukas, joka pysyy kotimetsässään myös talven kovimmilla keleillä. Pesäkolonsa töyhtötiainen kovertaa itse sopivan lahoon pökkelöön.

 

 

 

 


Avomaiden vilkas ja äänekäs pikkulintu niittykirvinen (Anthus pratensis) on Suomessa pesivistä kirvislajeista pienin. Sen tunnistaa hyppivästä lentotavasta ja takavarpaan kynnestä, joka on yhtä pitkä kuin takavarvas. Soiden ojitukset ja turvetuotanto ovat vähentäneet niittykirvisen pesimisympäristöjä.

Metsähallitus Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus Euroopan maaseuturahasto Lauhanvuoren kansallispuisto Kauhaneva-Pohjankangas kansallispuisto